Fyysisen kunnon mittaamista tarvitaan lääkärin työn tukena arvioitaessa työ- ja toimintakykyä. Lisäksi kunnolla ja sen mittaamisella on arvoa sairauksien ennakoinnissa, ehkäisemisessä ja hoidossa. HUS:n kliinisen fysiologian ja isotooppilääketieteen ylilääkäri Arja Uusitalon ja UKK-instituutin liikuntafysiologi Olli-Pekka Nuuttilan Duodecim-lehdessä julkaistussa katsausartikkelissa käsiteltiin erityisesti kestävyyskunnon mittaamista ja sen potentiaalisia hyötyjä lääkärin työssä.
Fyysinen kunto koostuu monista osa-alueista, jotka vaikuttavat kehon kykyyn suoriutua lihasvoimaa ja kestävyyttä vaativista suorituksista. Yleisesti käytetty jako tunnistaa kestävyyskunnon, lihaskunnon, liikkuvuuden, kehonkoostumuksen ja motorisen kunnon erillisiksi ominaisuuksikseen. Fyysinen kunto on tärkeä määrittäjä arjen toimintakyvylle ja useiden tarttumattomien tautien riskitekijöille.
Erityisesti kestävyyskunnon merkitystä puoltaa sen vahva itsenäinen selitysarvo esimerkiksi kuolleisuuteen, sydän- ja verenkiertoelimistön sairauksiin ja syövän esiintymiseen.
Maksimaalinen hapenkulutus kestävyyskunnon mittana
Kestävyyskunnon mittarina käytetään yleisimmin maksimaalista hapenkulutusta (VO2max), joka voidaan ilmaista absoluuttisena (l/min), kehonpainoon suhteutettuna (ml/kg/min) tai rasvattomaan massaan suhteutettuna arvona minuuttia kohden.
VO2max määritetään luotettavimmin uupumukseen asti suoritettavassa nousevatehoisessa testissä, jossa mitataan hapenkulutusta hengityskaasuanalysaattorin avulla. Testin kuormitus voi kasvaa jatkuvasti (Ramp-malli) tai portaittain, jolloin yhden kuorman pituus vaihtelee tyypillisimmin 1–3 minuutin välillä. Pidempiä kuormia käytetään varsinkin, jos testistä halutaan analysoida maksimitulosten lisäksi fysiologisia kynnysarvoja (laktaatti- ja ventilaatiokynnykset), joita voi hyödyntää harjoittelun tehoalueiden määrittämisessä.
VO2max mitataan tyypillisimmin juoksumatolla tai polkupyöräergometrilla laboratoriossa, mutta kannettavat analysaattorit mahdollistavat sinänsä mittaamisen muissakin ympäristöissä. Tulokset eivät kuitenkaan ole suoraan vertailukelpoisia eri lajimuotojen välillä, sillä esimerkiksi aktiivisen lihasmassan määrä vaikuttaa tuloksiin.
VO2max:ia voi arvioida myös epäsuorilla menetelmillä
VO2max:n tarkka mittaaminen vaatii kallista mittalaitteistoa ja siihen liittyvää osaamista, eikä se ole mahdollista esimerkiksi suuria joukkoja yhtäaikaisesti testatessa. Tämän vuoksi onkin kehitetty lukuisia epäsuoria menetelmiä kestävyyskunnon ja VO2max:n arviointiin.
Epäsuorat testit voivat olla luonteeltaan maksimaalisia tai submaksimaalisia. Maksimaalisia testejä hyödynnetään esimerkiksi puolustusvoimissa (12 min Cooper) sekä osana koululaisten Move!-mittaristoa (kestävyyssukkulajuoksu).
Vaikka maksimaalisten testien tulokset ovat hyvin toistettavia ja ne korreloivat useimmiten voimakkaasti laboratoriossa mitatun VO2max:n kanssa, kaikissa kohderyhmissä maksimaalinen testaaminen ei kuitenkaan ole perusteltua.
Submaksimaaliset testit perustuvat tyypillisesti työskentelytehon ja sen aiheuttaman sykevasteen tarkasteluun. Lisäksi VO2max ennusteyhtälöissä voidaan huomioida iän, sukupuolen ja painon kaltaisia taustatekijöitä. Testausmuodoista laajalti käytettyjä esimerkkejä ovat polkupyöräergometritestit (esim. WHO:n kolmiportainen testi) sekä kävelytestit (esim. 6 min kävelytesti), jotka ovat käytännöllisiä ja turvallisia eri kohderyhmille. Submaksimaalisten testien haasteet liittyvät lähinnä sykereaktioiden virhelähteisiin (lääkitys, maksimisykearvio) sekä rajalliseen kykyyn tunnistaa kuntomuutoksia seurantamittauksissa.
Kestävyyskuntoa ja VO2max:ia voi arvioida myös ilman fyysistä mittaamista kyselyillä (esim. Jackson NEX), mutta tällöin yksilötason mittaustarkkuus jää enemmänkin suuntaa antavaksi. Kyselyihin perustuvia arvioita kannattaakin ensisijaisesti hyödyntää taustatietona kuntotestausta suunnitellessa.
Kunnon mittaamisen hyödyt lääkärin työssä
Fyysisen kunnon mittaustiedoista on lääkärille hyötyä esimerkiksi työ- ja toimintakykyarvioissa, kuntoutuksessa, sairausriskien arvioinnissa sekä hoidossa. Työn fyysistä kuormittavuutta arvioitaessa tieto kestävyyskunnosta on kriittinen, jotta voidaan arvioida suhteellista kuormittavuutta ja toimintakyvyn riittävyyttä suhteessa työn vaatimuksiin. Mittaustulosten perusteella voidaan myös arvioida eri tasoisen liikkumisen turvallisuutta ja soveltuvuutta.
Objektiivinen tieto kunnosta voi auttaa tunnistamaan yksilöt, joiden kohdalla kuntoutuksella ja liikuntaohjelmilla voidaan saavuttaa suurin terveyshyöty. Lisäksi testituloksia voi hyödyntää liikuntaohjelmien yksilöinnissä (liikkumisteho), jolloin myös tulokset ovat todennäköisesti parempia.
Testitulosten hyödyntämiseksi lääkärin ja tulosten tulkitsijan olisi tärkeää tuntea eri menetelmillä saavutettujen tulosten luotettavuus ja rajoitteet. Oleellista on tiedostaa, että kestävyyskunnon mittaamisen ei tulisi olla itseisarvoista, vaan tietoa tulisi osata myös hyödyntää potilastyössä.
Alkuperäisjulkaisu
Uusitalo A, Nuuttila O-P. Hyvän fyysisen kunnon mittarit. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2025;141(20):1665-72.