Keskeinen sisältö
Kaatumiset ja kaatumisvammat ovat kansanterveydellinen ja -taloudellinen ongelma. Yhdessä kaatumispelon kanssa ne aiheuttavat iäkkään fyysisen aktiivisuuden ja toimintakyvyn laskua, heikentävät päivittäisistä toiminnoista selviytymistä sekä elämänlaatua ja lisäävät myös sosiaalisen eristäytymisen ja laitoshoidon riskiä. Eliniän odotteen kasvun myötä, iäkkäiden lukumäärä nousee tulevaisuudessa. Tämä johtaa myös kaatumisten ja kaatumisvammojen lukumäärälliseen nousuun, vaikka niiden ilmaantuvuus pysyisikin tämänhetkisellä tasolla. Tämän vuoksi iäkkäiden kaatumisten ja kaatumisvammojen ehkäisyyn tulee jatkossa kiinnittää entistä enemmän huomiota.
Naisvoimistelu on Suomessa suosittu liikuntamuoto. Naisvoimistelu on myös kohtuullisen edullista sekä helposti saavutettavissa oleva liikuntamuoto. Jo aiemmin on saatu viitteitä siitä, että pitkään jatkunut naisvoimisteluharrastus vähentää kaatumisten ja murtumien vaaratekijöitä hyvää fyysistä kuntoa ja luuston terveyttä ylläpitämällä. Tämän tutkimuksen tulokset vahvistavat näitä havaintoja. Pitkään jatkunut liikunnan harrastaminen on hyvä lääke kaatumisvammojen ehkäisyyn myös myöhemmässä iässä.
Tausta
UKK-instituutissa vuonna 1997 aloitetussa tutkimuksessa havaittiin, että naisvoimistelu oli yhteydessä parempaan fyysiseen suorituskykyyn sekä vahvempaan alaraajojen luustoon vaihdevuodet ohittaneilla naisilla. Naisvoimistelijat olivat harrastaneet voimistelua ainakin kaksi kertaa viikossa vähintään 20 vuoden ajan. Kotona tai ryhmässä tapahtuvan liikuntaharjoittelun, erityisesti tasapaino- ja lihasvoimaharjoittelun, on myös muissa aiemmissa tutkimuksissa todettu olevan tärkein yksittäinen kotona-asuvien iäkkäiden kaatumisten ehkäisykeino. Kaatumisten ehkäisemiseksi Iäkkäiden liikuntaharrastusten jatkuvuutta ja pysyvyyttä tulisikin tukea.
Vaikka tasapaino- ja liikuntaharjoittelun merkitys kaatumisten ehkäisyssä on jo tiedossa, ei vielä ole riittävästi tietoa liikuntaharjoittelun mahdollisista pitkäaikaisista vaikutuksista. Aiempia tutkimustuloksia on voima-, tasapaino- ja hyppelyharjoitusten positiivisesta vaikutuksesta vammakaatumisten ilmaantuvuuteen vielä viiden vuoden kuluttua harjoitteluintervention päättymisestä. Pitkään jatkunut naisvoimisteluharrastus on näkynyt myös vaihdevuodet ohittaneiden naisten parempana fyysisenä suorituskykynä sekä vahvempana alaraajojen luustona liikuntaa harrastamattomiin ikäverrokkeihin verrattuna. Naisvoimistelu tässä kontekstissa sisältää perinteisen naisvoimistelun ohella myös kansantanssin, jotka molemmat ovat voimakkuudeltaan kevyesti tai kohtalaisesti kuormittavia, reippaita kävelyliikkeitä, kevyitä hyppelyitä sekä vartalon liikkuvuutta ja lihasvoimaharjoitteita sisältäviä liikuntamuotoja. Reippaan intensiteettinsä ansiosta naisvoimistelu kohottaa myös sydämen sykettä mutta on iskutukseltaan perinteistä aerobiciä tai telinevoimistelua sekä kuntosaliharjoittelua tai Tai Chi:ta kevyempää.
Tutkimusasetelma
Prospektiivinen seurantatutkimus
Tutkimusongelma
Naisvoimistelua aktiivisesti harrastaneiden ja liikuntaa harrastamattomien naisten kontrolliryhmän välisiä terveydenhuollon käyntejä vaatineita kaatumisen aiheuttamia vammoja vertailemalla haluttiin tutkia, vähentääkö pitkäkestoinen naisvoimisteluharrastus kaatumisen aiheuttamia vammoja ja murtumia.
Menetelmät
Tutkimuksen aineisto koostui jo aiemmin vuonna 1997 kerätystä kohortista. Tuolloin tutkimukseen osallistui 243 tamperelaista naista keski-iältään 62,8 vuotta (vaihteluväli 55-¬83 vuotta, keskihajonta 5,4 vuotta). Tutkittavat olivat terveitä, tupakoimattomia ja normaalipainoisia naisia, joista 125 oli harrastanut naisvoimistelua aktiivisesti vähintään 20 vuotta ja 118 kuului liikuntaa harrastamattomaan kontrolliryhmään. Telinevoimistelua aiemmin harrastaneet suljettiin pois tutkimuksesta. Kerran viikossa kevyttä tai kohtalaista muuta kuin naisvoimistelua harrastavat naiset hyväksyttiin mukaan kontrolliryhmään.
20 vuoden seuranta toteutettiin naisille, jotka edelleen asuivat Tampereella. Terveydenhuollon rekistereistä kerättiin 187 (77 % alkuperäisestä kohortista) naisen tiedot terveydenhuollon kontaktia vaatineista kaatumisen aiheuttamista vammoista. Näistä 103 oli naisvoimistelua harrastaneita ja 84 liikuntaa harrastamattomia kontrolleja. Rekisteritietoja ei saatu 56 naisen osalta (7 menehtynyttä, 49 asuinpaikka muu kuin Tampere). Tiedot kaatumisvammoista kerättiin rekistereistä käsin syyskuusta 1997 vuoteen 2002 ja Pegasos potilastietojärjestelmästä vuodesta 2002 huhtikuuhun 2018.
Tutkimuksen päämuuttujana oli 20 vuoden seurannan aikana mikä tahansa terveydenhuollon kontaktia vaatinut kaatumisen aiheuttama vamma sekä kaikki murtumat. Toissijaisina muuttujina olivat kaatumisen aiheuttamat murtumat, vammakaatujien lukumäärä sekä murtuman saaneiden kaatujien lukumäärä. Terveydenhuollon kontaktia vaatineet kaatumisvammat sisälsivät niin mustelmat, ruhjeet, nyrjähdykset, murtumat kuin myös päävammat. Vammakaatujaksi puolestaan määriteltiin henkilö, joka oli ottanut yhteyttä terveydenhuoltoon kaatumisen aiheuttaman vamman vuoksi ainakin kerran 20 vuoden seurannan aikana.
Päätulokset
Keskimääräinen seuranta-aika oli 19,4 vuotta (keskihajonta 2,8 vuotta). Seurannan aikana 187 tutkittavasta 135 (77.2 %) naista sai kaatumisvamman. Yhteensä kaatumisvammoja sattui 378 ja vain 52 (27,8 %) selvisi ilman kaatumisvammaa. Kaikista seurannassa mukana olleista naisista 47 eli noin neljäsosa (25,1 %) selvisi yhdellä kaatumisvammalla ja enemmän kuin kaksi kaatumista sattui 55 (29,4 %) naiselle. Naisvoimistelua harrastaneille naisille (n=103) vamman aiheuttamia kaatumisia sattui 184 ja liikuntaa harrastamattomille (n=84) 194.
Seurannan aikana raportoitiin 113 murtumaa (60,4 % kaikista kaatumisvammoista), jotka olivat sattuneet 67 eri tutkittavalle. Tavallisin murtumatyyppi oli yläraajamurtumat (n=57). Naisvoimistelua harrastaneille yläraajamurtumia sattui 33 ja liikuntaa harrastamattomille 15. Lonkkamurtumia molemmissa ryhmissä sattui kuusi ja päävammoja 61 (sisältäen kaksi kasvojen alueen murtumaa).
Verrattaessa naisvoimistelua harrastaneiden ja liikuntaa harrastamattomien kontrollien kaikkia vammakaatumisia toisiinsa, naisvoimistelijoille sattui noin 30 % vähemmän vammakaatumisia seurannan aikana (IRR=0,71; vaihteluväli 0,52–0,96). Tämä ero oli myös tilastollisesti merkitsevä (p=0,026). Murtuman saaneiden välillä ei ero ryhmien välillä (HR=1,16; vaihteluväli 0,72–1,89) ollut tilastollisesti merkitsevä (p=0,54). Naisvoimistelijat olivat keskimäärin neljä vuotta nuorempia saadessaan ensimmäisen murtumansa (72,4 vuotta naisvoimistelijoilla vs. 76,2 vuotta kontrolliryhmässä).
Johtopäätökset
Riittävän säännöllinen ja pitkään jatkunut kevyt ja kohtuullisesti kuormittava lihasvoima-, tasapaino- ja liikkuvuusharjoittelu näyttää vähentävän terveydenhuollon kontakteja vaativia kaatumisvammoja. 20 vuoden seurannan aikana naisvoimistelua aiemmin harrastaneilla naisilla oli noin 30 % vähemmän terveydenhuollon käyntejä vaatineita kaatumisvammoja liikuntaa harrastamattomiin kontrolleihin verrattuna. Tämä on linjassa aiempien tutkimushavaintojen kanssa voima- ja tasapainoharjoittelun kaatumisia ennaltaehkäisevästä vaikutuksesta. Suuremmilla harjoittelumäärillä on aiemmissa tutkimuksissa näyttänyt olevan myös suurempi vaikutus. Vielä ei kuitenkaan ole riittävästi luotettavaa tietoa liikunnan annosvastesuhteesta eli mikä on riittävä määrä suojaamaan kaatumisilta. Tässä tutkimuksessa naisvoimistelua harrastaneet olivat harjoitelleet vähintään kaksi kertaa viikossa. Tulosten valossa näyttääkin siltä, että tämä määrä suhteellisen kevyttä voima-, ketteryys ja tasapainoharjoittelua on riittävä määrä parantamaan fyysistä toimintakykyä ja siten suojaamaan kaatumisilta myös varttuneessa iässä.
Vaikka naisvoimistelua harrastaneilla oli vähemmän vammakaatumisia, he saivat useammin yläraajamurtuman liikuntaa harrastamattomiin naisiin verrattuna. Havainto ei kuitenkaan ole ainutlaatuinen. Myös aiemmissa tutkimuksissa runsaamman fyysisen aktiivisuuden on todettu olevan yhteydessä korkeampaan yläraajamurtuman riskiin. Äskettäin julkaistun meta-analyysin mukaan liikunnan on kuitenkin todettu ylipäätään olevan yhteydessä matalampaan murtumariskiin. Naisvoimistelijoiden korkeampaa yläraajamurtumien määrää voi selittää heidän hyvä liikkumiskykynsä ja ketteryytensä. Heidän liikkumisensa saattaa niiden johdosta olla vauhdikkaampaa ja silloin myös kaatumisen seurauksena saatu isku on voimakkaampi. Toisaalta he myös kaatuessaan reagoivat nopeammin ja voivat ottaa vastaan ojennetulla kädellä, jolloin yläraajamurtuma toisaalta suojaa heitä myös vakavammilta vammoilta kuten lonkkamurtumilta ja pään alueen vammoilta. Ylipäätään voimistelijoille sattui vähemmän kaatumisvammoja, joten hyvä liikkumiskyky ja ketteryys oli vammoilta suojeleva tekijä.
Tutkimuksen toteuttamisen arviointi
Tämän tutkimuksen vahvuutena voidaan pitää pitkää seuranta-aikaa sekä tutkimuksen alussa huolellisesti tehtyä aiemman naisvoimisteluharrastuksen keston selvitystä. Tämä mahdollisti tutkittavien luotettavan jaon koe- ja kontrolliryhmiin. Tulosten luotettavuutta lisää myös kaatumisvammojen kerääminen potilasrekisteritiedoista itseraportoinnin sijasta. Rekistereistä saatiin luotettavasti myös vammatyypit. Tosin vamman tapahtumapaikkaa tai olosuhteita vamman sattuessa ei aina ollut raportoitu. Rekisteritietoja ei myöskään saatu kuin Tampereella asuvien tutkittavien sekä julkisen terveydenhuollon käyntien osalta.
Tutkimuksen tulosten luotettavuutta heikentää se, että osallistujien fyysisestä kunnosta tai toimintakyvystä ei saatu tietoja 20 vuoden seurannan kohdalla. Rekisteritiedoista kerättiin vain tutkittavien kaatumiset eikä siten tietoja heidän terveydentilastaan eikä esimerkiksi estrogeenikorvayshoidon käytöstä ollut käytössä. Seuranta-ajan pituudesta johtuen, on mahdollista, että niin fyysisessä toimintakyvyssä kuin myös terveydentilassa oli tapahtunut muutoksia ikääntymisen sekä erilaisten sairauksien vuoksi molemmissa ryhmissä ja myös ne saattoivat altistaa naisia kaatumisille.
Tulosten soveltaminen käytäntöön
Säännöllisen liikunnan harrastaminen ja harjoittelun toteutuminen iäkkäässä väestössä ei aina toteudu suositusten mukaan, vaikka liikuntaharjoittelun positiiviset vaikutukset ovatkin jo hyvin tiedossa. Koska nuoruudessa aloitettu liikunnan harrastaminen usein jatkuu myös ikääntyessä, on liikuntaharrastusten jatkuvuutta tuettava kaikin mahdollisin tavoin. Tutkimuksen mukaan ohjattu liikunta tukee harrastamisen pysyvyyttä. Jatkossa on tärkeä kehittää uusia keinoja myös itsenäisen harrastamisen jatkuvuuden tukemiseen.
Kaatumisten ennaltaehkäisyn näkökulmasta on tärkeää, että kaatumisten ehkäisyn toimenpiteet osataan kohdistaa oikein. Siksi on tärkeää arvioida ikäihmisten yksilöllistä kaatumisvaaraa. Jokaisen iäkkään olisikin tärkeä tunnistaa oma yksilöllinen kaatumisvaaransa sekä tietää, miten sitä voi omalta osaltaan vähentää. Kuntien ja liikuntaseurojen tarjoama ryhmäliikunta on tähän sopivaa, kunhan harrastus on riittävän säännöllistä ja pitkäkestoista.
Suomessa naisvoimistelua, nykyisin yleensä ryhmävoimistelun tai -liikunnan nimellä, on tarjolla useassa eri liikuntaseurassa. Voimistelua järjestävät tahot myös toimivat yleensä hyvien kulkuyhteyksien varrella ja voimistelun kustannukset ovat matalat. Pitkäaikainen sitoutuminen voimisteluharrastukseen näyttää hyödyissä voittavan sen vain kevyesti tai kohtuullisesti kuormittavan luonteen. Lisää tutkimusta kuitenkin vielä tarvitaan, jotta voidaan paremmin ymmärtää erilaisten liikuntaharjoittelumuotojen merkitys kaatumisten ehkäisyssä ja kaatumisvammojen sekä -murtumien ehkäisyssä.
Referoitu tutkimus
Uusi-Rasi K(1), Karinkanta S(1), Kannus P(1,2,3), Tokola K(1) Sievänen H(1). Does long-term recreational gymnastics prevent injurious falls in older women? A prospective 20-year follow-up. BMC Geriatrics 2020;20(37). https://doi.org/10.1186/s12877-020-1428-0
Tutkimuslaitos
1 UKK Institute for Health Promotion Research, Tampere, Finland
2 Medical School, University of Tampere, Tampere, Finland
3 Department of Orthopedics and Trauma Surgery, Tampere University Hospital, Tampere, Finland
Avainsanat
kaatumisten ehkäisy, iäkkäät, liikuntaharjoittelu
Lyhennelmän laatija:
Tanja Kulmala TtM, ft
projektityöntekijä, suunnittelija